Aineistonkeruu on välillä todellista kärsivällisyyttä kysyvä laji.
Lähetin taannoin neljän hyvinvointialueen yhteyshenkilöille viestiä ”loppukiristä” tutkimuskyselyyn vastaamisesta intran ja sähköpostin välityksellä. Hetken kuluttua sain viestin yhdeltä organisaatioista. Heidän viestintäyksikkönsä oli linjannut, ettei kyselystä voida lähettää enää uusia muistutuksia. Perusteluja päätökselle ei kerrottu, vaikka aiemman muistutuksen tiedettiin lisänneen vastaajamäärää merkittävästi.
Yksittäisen tutkijan näkökulmasta kyse on arkipäiväisestä vastoinkäymisestä. Samalla tilanne herätti pohtimaan, kertooko se jostakin paljon laajemmasta. Onko tutkimuksen toimintaympäristö muuttumassa niin, että organisaatioiden mahdollisuudet tukea tutkimusaineistojen keruuta kaventuvat? Jos kyselyihin tai haastatteluihin osallistumista ei voida enää aktiivisesti edistää, mitä se tarkoittaa tutkimuksen laadulle, aineistojen edustavuudelle ja ylipäätään mahdollisuuksille kerätä ensikäden tutkimusaineistoa?
Olemmeko vähitellen luisumassa tilanteeseen, jossa itse kerättyjen tutkimusaineistojen (kyselyt ja haastattelut) hankinta vaikeutuu siinä määrin, että tutkimus nojaa yhä enemmän valmiisiin rekisteriaineistoihin? Rekisteriaineistot tarjoavat valtavan määrän arvokasta tietoa, mutta ne eivät vastaa läheskään kaikkiin tutkimuskysymyksiin. On monia ilmiöitä, joiden tutkiminen edellyttää kokemuksia, näkemyksiä, toimintatapojen ja niiden taustalla olevien syiden kartoittamista. Näihin kysymyksiin vastaaminen edellyttää kyselyjä, haastatteluja ja muuta aktiivista aineistonkeruuta.
Onko aineiston kerääminen organisaatioiden kautta muuttunut viime vuosina selvästi aiempaa haastavammaksi vai onko tämä jo pidemmän ajan ilmentymä?
Jäin pohtimaan, mistä tällainen ilmiö kertoo erityisesti hyvinvointialueiden näkökulmasta. Onko kyse vain tämän hetken tilanteesta kuten viestintäyksiköiden kuormituksesta, organisaatiomuutosten jälkeisestä resurssipaineesta tai henkilöstön kasvavasta viestintäväsymyksestä? Hyvinvointialueilla viestintää keskitetään, henkilöstön työrauhaa pyritään suojelemaan ja ulkopuolista yhteydenpitoa säädellään aiempaa tarkemmin. Samalla myös tutkimuspyynnöt kulkevat organisaation portinvartijoiden kautta. Yksittäinen päätös olla lähettämättä yhtä muistutusviestiä voi tuntua pieneltä asialta, mutta tutkimuksen näkökulmasta sillä voi olla suuri merkitys vastausaktiivisuuden ja aineiston laadun kannalta.
Vai onko kyse pidemmästä kehityskulusta, jossa organisaatiot säätelevät yhä tiukemmin sitä, kuinka paljon henkilöstöä voidaan lähestyä tutkimusten, kyselyiden ja muiden tiedonkeruiden vuoksi? Jos tämä kehityssuunta vahvistuu, seuraukset voivat olla merkittäviä niin yksittäisille tutkijoille kuin eri tutkijayhteisöille. Vaarana ei ole ainoastaan se, että aineiston kerääminen vaikeutuu, vaan myös se, että tutkimuskysymykset alkavat vähitellen määräytyä sen mukaan, millaista aineistoa on helpointa saada. Tällöin tutkimus voi nojata yhä enemmän rekisteriaineistoihin, ja ei siksi, että ne olisivat aina tutkimuksellisesti se paras vaihtoehto, vaan siksi, että niiden käyttö on ylipäätään mahdollista. Tämä ei ole argumentti rekisteriaineistoja vastaan. Päinvastoin ne ovat monessa tutkimuksessa välttämättömiä. Kyse on siitä, että tutkimus tarvitsee rinnalleen myös kokemuksellista ja vuorovaikutuksessa kerättyä tietoa. Ilman sitä moni tutkimuksen kohteena oleva ilmiö jää näkymättömäksi.
Ehkä kyse ei siis ole vain yhden kyselyn haasteista tai yhden hyvinvointialueen linjauksesta. Ehkä olemme todistamassa laajempaa muutosta tutkimuksen toimintaympäristössä, johon yhä useampi tutkija tulee jatkossa törmäämään. Erityisen kiinnostavaa tässä on myös se, että ilmiötä voi tarkastella myös osana hyvinvointialueiden institutionaalista kehitystä. Hyvinvointialueet ovat suuria, voimakkaasti säänneltyjä organisaatioita, joissa viestintää pyritään keskittämään, henkilöstön kuormitusta hallitsemaan ja tutkimuspyyntöjä koordinoimaan. Yksittäisen tutkijan näkökulmasta tämä voi näyttäytyä tutkimuksen tekemisen vaikeutumisena, vaikka organisaation näkökulmasta kyse olisi resurssien hallinnasta. Juuri tämä jännite tekee mielestäni aiheesta laajemman keskustelun ja tutkimuksen kohteen arvoisen eli miten turvataan henkilöstön työrauha, mutta samalla mahdollistetaan laadukas tutkimus, joka tuottaa tietoa juuri hyvinvointialueiden kehittämiseksi?
Pirjo Hilama
YTM, väitöskirjatutkija, sosiaali- ja terveydenhuollon tiedonhallinta
Kirjoittaja toimii työelämätohtorina ja väitöskirjatutkijana Itä-Suomen yliopistossa sosiaali- ja terveysjohtamisen laitoksella sekä Etelä-Savon hyvinvointialueella kehittämisasiantuntijana digitaalisissa ja tietopalveluissa.
Kommenttien kirjoittaminen edellyttää että olet kirjautunut.